Shakuhachi on japanilainen päästäpuhallettava puhallin, joka valmistetaan perinteisesti bambusta, eritoten madake (phyllostachus bambusoides) -lajikkeesta.

Termi shakuhachi tulee sanoista ”shaku”, joka on japanilainen pituuden mittayksikkö (n. 30.3cm) ja ”hachi”, joka tarkoittaa numeroa kahdeksan. Syy nimelle tulee standardiksi muodostuneen shakuhachi-huilun pituudesta, joka on 1,8 shakua. Standardimittainen shakuhachi on siis noin 54,5 senttiä pitkä. Shakuhachit voivat olla myös muun mittaisia, jolloin niiden mittaa voidaan ilmaista shakuina ja siten vaikkapa 2,0 olisi kahden shakun mittainen eli noin 60,6 senttiä. Mitä pidempi soitin, sen matalampi ääniala.

Shakuhachilla on Japanissa pitkä historia, joka on pitkälti muinaisuuteen unohtunutta ja nykyään levinneet väitteet sen historiasta ovat monilta osin virheellisiä. Soittimen esimuodon tiedetään kuitenkin tuodun Kiinasta Japaniin yli tuhat vuotta sitten. Nykyaikaan asti selvinneet vanhimmat soittimet olivat kuusireikäisiä – myöhemmin vakiintui nykyinen viisireikäinen malli – modernilla ajalla on luotu myös 6-9 reikäisiä shakuhacheja – etenkin 7-reikäiset ovat suhteellisen yleisiä, sillä niillä länsimaisen musiikin soitto helpottuu lisäreikien tuodessa kromaattisen musiikin soittamisen ilman puhalluskulman muutoksia mahdolliseksi. Shakuhachin käyttö vuosisatojen ajan on historiallinen mysteeri ja kiistelty asia, mutta Edo-kaudella (1600–1868) tiedetään shakuhachin olleen komusō-munkkien käytössä. Alun perin komusōiden ei tiedetä tunnustaneen tiettyä uskontokuntaa – mutta 1800-luvulla yleistyi vuonna 1795 julkaistun Kyotaku Denki -historiateoksen johdosta käsitys komusō munkkien kuulumisesta Fuke-koulukunnan buddhalaisuuteen. Kyotaku Denki on kiinalaisteksteihin perustuva, nykytutkimuksen valossa pitkälti historiallisesti epäluotettavana pidetty teos, joka määrittää Rinzai-zeniläisyyden osana Fuke-koulukunnan ja sen perustaneen kiinalaiseen Puhua (jap. Fuke)-munkkiin asti tuhat vuotta ennen Kyotaku Denki teosta itseään. Tämä teos on ainoa lähde, joka yhdistää shakuhachin juuret zen-buddhalaisuuteen, eikä tälle ole muita historiallisia todisteita. (lähde: History of the Kyotaku, University of Texas Press) Komusō-munkkien toiminta ja shakuhachin soitto ylipäätään kiellettiin joksikin aikaa 1800 luvun loppupuolella – jonka jälkeen entiset komusōt perustivat ensimmäiset modernit shakuhachin soiton koulukunnat, Kinko-ryū -jonka soitto juontaa juurensa 1710-1771 eläneen komusōn, Kurosawa Kinkon oppeihin, sekä Tozan-ryū, jonka perustaja oli komusō Nakao Tozan. Näistä haarautui ajan kuluessa lahjakkaiden oppilaiden myötä useita itsenäistyneitä koulukuntia, mm. Nakao Tozanin oppilaan Ueda Hōdōn perustama Ueda-ryū.

Shakuhacheja on monenlaisia, mutta selkeimmin ne jaotellaan jiari ja jinashi -shakuhachehin. Komusoiden soittamat shakuhachit olivat jinashi-shakuhacheja, joskin niihin aikoihin sitä termiä ei ollut olemassa, sillä se tarkoittaa vain, että soittimen virittämiseen ei ole käytetty ji-ainetta, jonka käyttö keksittiin Taisho-kaudella 1900-luvun alkupuolella. Jiari puolestaan tarkoittaa vastaavasti shakuhachia, jossa ji:tä on valmistukseen käytetty. ji on sekoitus japanilaista urushi-lakkaa ja tonoko -savihiekkaa, jota käyttämällä saadaan soittimen vire lähemmäs haluttua standardia. Jinashi-huilujen valmistus nykyisin jatkuu myös, ja sen estetiikan osana mielletään usein se, että jokainen huilu on luonnollisen bambun muodon vuoksi erittäin uniikki. Yllä mainitut modernit shakuhachikoulukunnat kuten Kinko-ryū, Tozan-ryū ja Ueda-ryū käyttävät lähes poikkeuksetta vain jiari-soittimia, mutta jinashi-soitinten käyttö on saavuttanut uusia suuntauksia mm. sellaisten pioneerien käsissä kuten Watazumi Doso ja Nishimura Koku – joilla kummillakin oli itse lanseeratut jinashi-shakuhachin muodot hōchiku (Watazumi) ja kyotaku (Nishimura). Nykyisin on saatavilla myös muita kuin bambusta valmistettuja perinteisiä shakuhacheja, joiden valmistus tuotantolinjamaisesti on perinteisiä shakuhacheja helpompaa. Näitä on mm. muovisia, puisia, sekä myös metallisia – onpa Suomessa syntynyt myös shakuhachin ja suomalaisten paimenhuilujen hybridinä koivuntuoheen kääritty juhikan-shakuhachi (kuvassa). Kuitenkin yleisesti luonnonbambusta muodostuvaa uniikkia estetiikkaa pidetään yhtenä keskeisenä shakuhachin ominaisuutena.